Jouduin tosiaan jäämään sairaslomalle loppu raskaudeksi. Taas tarvitsin lääkärin määräämään lepoon, itse kun sinnittelisin viimiseen saakka. Nyt tosin antauduin aika helposti, taikasanat on nykyään ajattele vauvan parasta! Sehän se on nyt ja tulevaisuudessa se elämäni tärkein asia. Vaikka itsestä huolehtiminen ja itseni arvostaminen on koko elämäni ollut vähän niin ja näin, nyt sen on pakko muuttua, sillä enhän voi mitenkään olla hyvä äiti, roolimalli, esimerkki tai mitään muutakaan lapselleni, jollen itse voi hyvin ja ole balanssissa itseni kanssa. Viimeinen asia mitä maailmassa haluaisin, on syömishäiriö omalle tyttärelleni. Eiköhän se riitä, jos yksi henkilö perheestä on läpikäynyt sen helvetin! Kovasti olen pyristelemässä siitä lopullisesti eroon, mutta vaikean paikan tullen huomaan, kuinka voimakkaasti se edelleen vetää puoleensa.
Se on varmaan pitkälti tämä aika vuodesta, joka vetää mua alaspäin kaikesta elämässäni olevasta hyvästä huolimatta. Suru. Syksy. Kaikki syksyn tuomat muistot, kaipaus ja lohduttomuus. Benkun kuolinpäivä, jolloin haudalla käydessä oli purevan kylmää. Hautajaispäivä, jolloin hautuumalla käydessä tuuli ja tihutti. Taivas itki kanssamme, kuten anoppi tokaisi. Muutaman viikon päästä on Benkun synttärit, pidetään DM bileet perinteisesti Benkun muistoksi ja kunnioituksesta häntä kohtaan. On ihana huomata, etten ole suruni ja kaipuuni kanssa yksin, muttei se mua mitenkään lohduta. Elämä on silti epäreilua!
Tämän surun ja kyynelten täyteisen syksyn keskellä mieleen on hiipinyt kamala pelko siitä, että Pumpernikelillekin käy jotain pahaa. Että hänetkin riistetään elämästäni, niinkuin niin moni mulle tärkeä tähän mennessä. Olen koittanut puhua asiasta hoitohenkilökunnan kanssa, mutta saan vastaani vain hiljaisuutta tai sitten asia halutaan sivuuttaa ihan turhana huolena. Toivottavasti se sitä onkin!
Tunteet ailahtelee ja suurinosa kuittaa mielialan laskuni ja itkuisuuteni raskauteen kuuluvana hormonien heittelynä. Onneksi on asiantuntevat lääkärit ja hoitajat, jotka tuntee mut vuosien ajalta ja osaavat reagoida oikein. Sairasloma vähentämään lisästressiä ja turvaamaan riittävä lepo, lääkityksen tehostus vauvalle turvallisin keinoin, enemmän keskusteluja ja tukea juuri niihin asioihin, joissa en meinaa yksin jaksaa. Kodin järjestely ja laittaminen uuteen kuosiin on aika massiivinen projekti, jota ei yhtään helpota töölössä asumiseni ja kiireinen aikataulu. Nyt vasta sairaslomalla olen saanut vähän enemmän tehtyä, mutta pelkään ettei tämäkään riitä. Että Pumpernikel päättää syntyä ja koti on tämmöinen kaaos! Raskas siskoni ja ihana perhetyöntekijä kyllä auttavat parhaansa mukaan. Mutta kukaan ei voi auttaa Benkun tavaroiden läpikäynnissä. Se on prosessi, joka mun on tehtävä yksin. Jokaiseen lippulappuun ja tavaraan liittyvä tunne/muisto ja niiden nostattama suru on vaan kestettävä. Kai tätä voisi kutsua osaksi surutyötä. Rankkaa se on kuitenkin, kutsuu miksi hyvänsä!
