Maailma muuttuu, niin myös ajatusmaailmani

Taas yksi vaihe elämästä takanapäin. Kotiuduin kuntoutusosastolta muutama päivä sitten, suunnitellusti niin että ehdin (toivottavasti) kuukauden orientoitua kotona oloon ennen pumpernikkelin syntymää. Ekaa kertaa pitkän hoitojakson jälkeen ei ole tullut sellaista 'tyhjiötä' -tuntui ihan luontevalta siirtyä kotiin. Toki ihmisiä ja sitä yhteisöllisyyttä on vähän ikävä, mutta eihän mun onneksi heistä tarvitse kokonaan luopua!

Loka-marraskuun ahdistus helpotti vain lääkitystä lisäämällä, eli mirtazapiin otettiin takaisin käyttöön. Onneksi se tässä vaiheessa raskautta on jo ihan turvallista. Kuulemma vauva vaatii mun lääkityksen takia hieman tarkempaa seurantaa heti syntymän jälkeen, mutta varsinaisesti mitään riskejä ei pitäisi olla. On kuulemma paljon parempi, että jatkan sopivalla annostuksella ja tasapainooisella mielellä, jos lääkkeiden vehentämisestä/ lopetuksesta synnytyksen ajaksi saattaisi seurata niin totaali ahdistus, etten jaksaisi huomioida pientä riittävästi (= pahin painajaiseni!)

Oon ihan megasuuri jo nyt ja bebe saattaa kuulemma kasvaa tämän jäljelläolevan kuukauden aikana vielä jopa kilon!! Monena viikkona on vaa'an lukemat saaneet mut lamaantumaan kauhusta. Sitten hoen itselleni ääneen/mielessäni, että meitä on siinä vaa'alla kaksi! Ja istukka ja lapsivesi ja mitä lie muutakin... Mutta fakta on, että raskauden aikana massaa on kertynyt jo melkein 19kiloa, paino alkaa niinkin pöyristyttävällä lukemalla kuin 6, mikä on ihan käsittämätöntä! Miten mä voin painaa noin paljon?! Muistan vielä kun se alkoi kolmosella..

Samalla kuitenkin toivon, ettei nää kilot jää kättärille. Haluan kyetä imettämään ja jaksaa hoivata, kantaa ja nostella pikkuistani sekä valvoa ja olla kärsivällinen huonoista unista huolimatta. Tunnen itseni sen verran hyvin, että nälkiintyneenä mikään noista edellämainituista tuskin onnistuisi. Kerrankin on elämässä pakko pitää huoli itsestä ja ajatella elämää pitkällä tähtäimellä tulevaisuuteen! Outoa, mutta kuitenkin niin kovin helpottavaa ja huojentavaa. Mun ei tosiaankaan enään tarvitse taistella sitä anoreksian oravanpyörää vastaan - se on nyt poissuljettu vaihtoehto  (jonkaloitolla pitämiseen saatan toki vielä pitkään tarvita apua ja tukea)

Tunteiden aallokossa

Jouduin tosiaan jäämään sairaslomalle loppu raskaudeksi. Taas tarvitsin lääkärin määräämään lepoon, itse kun sinnittelisin viimiseen saakka. Nyt tosin antauduin aika helposti, taikasanat on nykyään ajattele vauvan parasta! Sehän se on nyt ja tulevaisuudessa se elämäni tärkein asia. Vaikka itsestä huolehtiminen ja itseni arvostaminen on koko elämäni ollut vähän niin ja näin, nyt sen on pakko muuttua, sillä enhän voi mitenkään olla hyvä äiti, roolimalli, esimerkki tai mitään muutakaan lapselleni, jollen itse voi hyvin ja ole balanssissa itseni kanssa. Viimeinen asia mitä maailmassa haluaisin, on syömishäiriö omalle tyttärelleni. Eiköhän se riitä, jos yksi henkilö perheestä on läpikäynyt sen helvetin! Kovasti olen pyristelemässä siitä lopullisesti eroon, mutta vaikean paikan tullen huomaan, kuinka voimakkaasti se edelleen vetää puoleensa.

Se on varmaan pitkälti tämä aika vuodesta, joka vetää mua alaspäin kaikesta elämässäni olevasta hyvästä huolimatta. Suru. Syksy. Kaikki syksyn tuomat muistot, kaipaus ja lohduttomuus. Benkun kuolinpäivä, jolloin haudalla käydessä oli purevan kylmää. Hautajaispäivä, jolloin hautuumalla käydessä tuuli ja tihutti. Taivas itki kanssamme, kuten anoppi tokaisi. Muutaman viikon päästä on Benkun synttärit, pidetään DM bileet perinteisesti Benkun muistoksi ja kunnioituksesta häntä kohtaan. On ihana huomata, etten ole suruni ja kaipuuni kanssa yksin, muttei se mua mitenkään lohduta. Elämä on silti epäreilua!

Tämän surun ja kyynelten täyteisen syksyn keskellä mieleen on hiipinyt kamala pelko siitä, että Pumpernikelillekin käy jotain pahaa. Että hänetkin riistetään elämästäni, niinkuin niin moni mulle tärkeä tähän mennessä. Olen koittanut puhua asiasta hoitohenkilökunnan kanssa, mutta saan vastaani vain hiljaisuutta tai sitten asia halutaan sivuuttaa ihan turhana huolena. Toivottavasti se sitä onkin!

Tunteet ailahtelee ja suurinosa kuittaa mielialan laskuni ja itkuisuuteni raskauteen kuuluvana hormonien heittelynä. Onneksi on asiantuntevat lääkärit ja hoitajat, jotka tuntee mut vuosien ajalta ja osaavat reagoida oikein. Sairasloma vähentämään lisästressiä ja turvaamaan riittävä lepo, lääkityksen tehostus vauvalle turvallisin keinoin, enemmän keskusteluja ja tukea juuri niihin asioihin, joissa en meinaa yksin jaksaa. Kodin järjestely ja laittaminen uuteen kuosiin on aika massiivinen projekti, jota ei yhtään helpota töölössä asumiseni ja kiireinen aikataulu. Nyt vasta sairaslomalla olen saanut vähän enemmän tehtyä, mutta pelkään ettei tämäkään riitä. Että Pumpernikel päättää syntyä ja koti on tämmöinen kaaos! Raskas siskoni ja ihana perhetyöntekijä kyllä auttavat parhaansa mukaan. Mutta kukaan ei voi auttaa Benkun tavaroiden läpikäynnissä. Se on prosessi, joka mun on tehtävä yksin. Jokaiseen lippulappuun ja tavaraan liittyvä tunne/muisto ja niiden nostattama suru on vaan kestettävä. Kai tätä voisi kutsua osaksi surutyötä. Rankkaa se on kuitenkin, kutsuu miksi hyvänsä!

3/4 takana eli loppusuora häämöttää!

Kolmaskymmenes raskausviikko meneillään, kauaa emme ole enää yhtenä kappaleena. Odotan kyllä pumpernikelin syntymää, mutta samalla olen todella kauhuissani! Miten tää aika on mennyt näin nopeasti? En mä ole vielä valmis äidiksi! Tarvitsen lisäaikaa valmistautumiseen, kaiken uuden omaksumiseen, pesänrakennukseen jne, jne...

Tähän saakka raskaus on mennyt hyvin. Pumpernikel on kasvanut ja kehittynyt ihan oppikirjojen mukaisesti, kaikki arvot on olleet kohdillaan ja ensiviikon synnytystapa arvion jälkeen voinee huokaista helpotuksesta sen suhteen että onko jossain tavassa kohdallani normaalia enemmän riskejä. Lähinnä siis pelätään osteoporoottisen luustoni kestämistä normi synnytyksessä, varsinkin jos tuo tyttö kasvaa kovin isoksi. Tulossa on siis kaiken todennäköisyyden mukaan pikku neiti piristämään elämääni (tai tekemään siitä entistä hankalampaa, you never know..)

Itse olen sinnitellyt odotettua paremmin. Toki kaikkia pikkukremppoja on, jotka häiritsee elämää, kuten kivuliaat suonenvedot ja jalkakrampit, poltteleva ja rintaa ahdistava närästys, johon lääkkeet ei juuri auta (siispä nukun istualteen), kuivat limakalvot eli päivittäiset nenäverenvuodot, jatkuva vessahätä ja kuoleman väsymys, joka ajoi mut sairaslomalle jo 7vkoa ennen äitiysloman alkua. Virallisesti mammaloma alkaa siis joulukuun tokaviikosta.

Ah, näitä naistenvaivoja! Ihana hehkeä raskausaika! Onnea ja autuutta pullollaan! Olisikin.. No iho on kyllä voinut paremmin koko kesän ja hiukset saanut vähän pituutta ja tuuheutta (eli karvanlähtö vähentynyt), mutta syksy toi tullessaan taas kuivuvan ihon, joka tuntuu kuivuvan ja hilseilevät normaaliakin enemmän. Läträän siis babyoililla jo ennen babyn syntymää ;-)

Tissit kasvaa, mutta koska ne alkoi kasvaa jo heti alkuraskaudesta, olen jo alkanut tottua niihin. Vatsakumpukaan ei ahdista niin paljoa kuin pelkäsin. Siis ulkoisestihan se on ihan selkeä vauvamaha ja ison osan aikaa olen jopa ylpeä siitä. Silitän mahaani hymyillen, mitä en ikinä olisi voinut uskoa! Pahimmat ahdistukset liittyy fyysiseen oloon ja psyykkeeseen, joka on niin kieroutunut ettei siitä kukaan ota selvää. Siis samaan aikaan kun nautin raskaudesta ja olen onnellinen vauvan kasvusta ja kehityksestä, kammoan omaa lihomistani ja ahdistun lähes jokaisesta suuhun tunkemastani lusikallisesta. Silti olen saanut syötyä ja nostettua omaakin painoani tässä vauvan, istukan ja lapsiveden painon ohella. Vaikea sanoa kuinka suuri osuus kertyneistä kiloista on raskautta ja mikä omaa massaani, se selvinnee synnytyksen jälkeen. Toivon etten synnytyksen jälkeen palaa ihan raskautta edeltäviin mittoihini, sillä se keho ei kyllä jaksaisi tuottaa kasvavalla lapselle riittävästi maitoa.

Moni läheinen ja etäisempikin tuttu on sanonut minun selkeästi aikuistuneen jo tämän reilun puolenvuoden aikana, jonka raskaus on kestänyt. Ainakin ajatusmaailma on vähän muuttunut, sen myönnän itsekin. Ennen tulevaisuus oli mustaa sumua ja elin asenteella päivä kerrallaan, katsotaan mihin jaksetaan... Nyt mietin pakostakin tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä, sillä elämä on yhtäkkiä saanut merkityksen. Vastuullani on kokonainen elämä omani lisäksi, joten paree pitää huoli itsestäni, jotta kykenen huolehtimaan tuosta toisesta!

Toki mulla on ihan mahtava tukiverkko. Perhe, ystävät, muut läheiset, mukava neuvolantäti, ihana perhetyöntekijä ja sitten oma hoitotiimini. Toukukuusta lähtien olen siis hoidattanut itseäni sh kuntoutusosastolla, josta tarkoitus kotiutua jouluun mennessä. Sen jälkeen hoito jatkuu sh polilla ja kaupungin psyk polilla, joten tunnen oloni luottavaiseksi ja turvatuksi. Ainakin tällä hetkellä.

Muuttuva keho

Aika varhaisessa raskausvaiheessa keho alkaa jo muuttua. Ilmeisesti kyseessä on hormonaaliset vaikutukset, sillä tässä vaiheessa eli kymmenennellä viikolla pumpernikkeli on vasta vajaa 3senttinen eikä vatsanseudulla tai painossa ole tapahtunut mitään muutoksia. Rinnat ovat kuitenkin kasvaneet minun mittakaavassani valtavasti!

Olen kokoaikauisikäni onnistunut välttelemään rintaliiivejä, eihän mulla ole ollut mitään rintojakaan! Nyt on kuitenkin pakko opetella käyttämään, sillä ihan muutamassa viikossa AAA-kuppikoko on pullahtanut noin B-kooksi (jos nyt näistä mitään ymmärrän). Rintoihin tottumattomalle nämä utareet on tietysti valtava järkytys, maailman mullistus, kokoajan tiellä ja....no syömishäiriöistä mieltäni ne ovat järkyttäneet pahemman kerran. Vaikka vaa'an lukema on pysynyt turvallisen vakaana, tuntuu kuin olisin kasvanut moninkertaiseksi. Ne näkee ja tuntee jatkuvasti. Lisäksi niitä aristaa, mikä joissain tilanteissa on tietysti mukavaakin, mutta...

nyt on alkanut iskeä pakokauhu siitä, miten ihmeessä kestän kehonmuutokset siinä vaiheessa (syksyllä?) kun niitä oikeasti alkaa tulla?! Vatsa kasvaa, paino nousee, mahdollisesti myös lantio ja takapuoli leviää... Eilen oli ensimmäinen neuvolakäynti, missä hurahtikin 2 tuntia. Neuvolatäti oli todella ihana ja sain purkaa pelkojani ja epävarmuuttani, kuulemma sairaushistoriani vuoksi pääsen intensiivisempään seurantaan ja tapaan lääkäriä paljon useammin kuin sen normaalin 2 kertaa raskausaikana. Huojentavaa. Onhan minulla tietysti myös oma hoitokontakti syömishäiriöntiimoilta, jossa saan keskustella tästä muuttuvasta kehosta ja siihen sopeutumisesta. Eiköhän kaikkeen totu, koitan pysyä positiivisena!

Pahoinvointi on pysynyt läheskokonaan poissa, en ole huomannut oikeastaan muita muutoksia kuin lievää väsymystä ja tiheämpään toimivan rakon. Ei paha! Toivottavasti vältyn siltä sukuni naisten kiroukselta, jossa kaikki ovat joutuneet viettämään osan raskautta sairaalassa tipassa kun vesikään ei ole pysynyt sisällä... Itse olen jaksanut hyvin käydä töissä, harrastaa ja elää normaalia elämääni.

Muutoksia maailmaani

Alkaa selvitä syyt viimeaikaiseen libidon voimistumiseen ja muutamaan muuhunkin poikkeamaan mielialassa, kropassa ja himoissa. Kolme raskaustestiä tehty positiivisilla tuloksilla ja käyty vielä varmistamassa veriarvoista. Nyt odotellaan neuvolakäyntiä ja tarkempia tutkimuksia. Tulihan tämä aika yllättäen ja puuntakaa, sillä olen jo vuosien ajan ehtinyt asennoitumaan niin, ettei kehoni koskaan kykene lisääntymään. Menkat kun alkoivat vasta yli kolmekymppisenä ja ovat senkin jälkeen olleet vähän epäsäännölliset. Viimeistään ne neljä vuotta, jolloin aktiivisesti mieheni kanssa yritimme jatkaa sukua, tuloksetta, saivat minut vakuuttuneeksi siitä ettei jälkikasvu ole minua varten.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Niinkai se menee yleensä kaikessa, että se tulee silloin kun sitä vähiten odottaa.. Aika monta asiaa tässä tosiaan on saanut vastauksia mm. herkistyneet rinnat, ruokahaluvaihtelut ja ruuanmäärästä riippumattomat painon vaihtelut (selittämätön laihtuminen) sekä tietysti tuo pelottavin aspekti, jota olen hävennyt ja josta en ole kehdannut puhua kenellekään. Viime viikkoina minua, yli 20vuotta kasvisravinnolla tyytyväisenä elänyttä, on alkanut himottaa veriset pihvit... huomaan ruokakaupassa välillä jämähtäneeni lihahyllyn eteen (joita en normaalisti huomioi muuta kuin surullisena ja inhoten) suunnilleen kuola suusta valuen! Ei en mä silti sitä lihaa varmaan syödä voisi / osaisi, mutta selittyypähän ehkä tämäkin sairas himo jotenkin loogisesti. Nyt siis lisää b-vitamiinia purkista ja täysjyväviljasta!!

Elämäntavat ainakin meni nyt totaaliseen remonttiin. Ainakin siis alkoholin, tupakan, energiajuomien yms.. vahingollisten osalta. Eli baarissa mennään kyllä tästä lähtien mehulinjalla ja jos mun kroppa kestää raskauden ja synnyttää terveen vauvan niin seuraaviin känneihin on aikaa aika kauan! Säästyypähän rahaa ja terveyttä! Olen minä ennenkin ilman päihteitä hauskaa osannut pitää ja nykyään alkoholittomias siidereitä ja skumppaakin saa muutamaa ihan hyvän makuista.

Aika shokkinahan tämä aluksi tuli, mutta yllättävän nopeasti ajatukseen on sopeutunut. Onhan se uusi haaste elämään, mutta ehkä tämä tuo tullessaan myös sitä ajoittain kaipaamaani vastuullisuutta ja kehittymistä. Nimenomaan kehitystä neidistä naiseksi ;)

Poikatyttö tykkää pojista ja tytöistä

Olen esikoinen ja naapurustossa sekä hoitopaikassa oli enemmän poikia kuin tyttöjä. Kotona leikin legoilla, pikkuautoilla, kuuntelin musiikkia, piirtelin ja askartelin. Ne niinsanotut tyttöjenleikit tulivat vasta esikouluikäisenä, kun ympäristönpainostuksesta koitin osallistua barbileikkeihin. Ei tullut mitään. En vaan ymmärtänyt mitä hauskaa on vaihdella vaatteita niille pienille tyhmännäköisille nukeille. Oli mulla yksi nukke jonka sain jo kolme-neljävuotiaana italiasta. Sen nimi oli Ilona ja sen selässä oli luukku, johon sai vahdettua erilaisia levyjä; itkua, naurua, laulua ja puhetta. Parasta lapsuudessa oli kuitenkin istua isän kanssa pimiössä ja katsoa kun se vedosti kuviaan. Isän kanssa myös kiersin golfkenttiä, kävin hiihtämässä, pelaamassa lätkää minikokoisella mailallani ja hakkailin palloja tenniskentällä.

Äiti yritti laittaa minut balettiin ja muutaman vuoden siellä kestinkin, mutta sitten se liiallinen kuri ja tiukat nutturat alkoi vaan ahdistaa. Musta tuli heppatyttö. Nukeista, meikkaamisesta, prinsessaleikeistä ja vastaavista tyttöhömpötyksistä en kiinnostunut koskaan. Paras nukkeni oli pikkusiskoni, joka syntyi kun olin esikoulussa. Siskoparalla on varmaan elinikäiset traumat siitä miten häntä lapsena kohtelin. Onneksi nykyään pystymme jo puhumaan asioista. Ollaan siskon kanssa kyllä ihan eri laisia. Se jaksaa meikata päivittäin, kulkee korkkareissa, huolehtii hienoista kynsistään ja on kyllä kaikin puolin muutenkin naisellisempi. Siinä seurassa tulee väkisinkin välillä valju, kömpelö ja androgyyni fiilis.

Ehkä tämä lapsuudesta saakka kytenyt androgyynisyys yhdistettynä kapinaan kasvaa naiseksi ja toiveeseen syntyä pojaksi, vaikuttaa seksuaalisuuteeni ja niihin fantasioihin joita olen jo vuosia pyöritellyt mielessäni. Nimittäin kiinnostukseeni naisia kohtaan. En ehkä tiedä kykenisinkö elämään suhteessa naisen kanssa, vaikea sanoa kun en ole koskaan kokeillut. Kaikki suhteeni ovat aina olleet miehiä, mutteivät aina sieltä maskuliinisimmasta päästä. Ehkä se on joku kompromissi. Olen jo pidempään pyöritellyt mielessäni ajatusta uskaltautua kuvitelmista todellisuuteen -mutta niinkuin ihmissuhdeasioissa yleensäkin, se tulee jos on tullakseen.

Muutama ystävämies on myös ilmaissut halukkuutensa osallistua kimppaan jos tapaan jonkun minua kiinnostavan tytön. Olen luvannut pistää harkintaan. Niinkuin olen ennekin ilmaissut, olen utelias ja kokeilunhaluinen enkä halua tyrmätä mitään vierasta poissuljetuksi. Ennakkoluuloiset ja rajoittuneet ihmiset menettävät elämässään varmasti paljon enemmän kuin tajuavatkaan.

Seksiaddiktimagneetti

Mistä johtuu, että vedän puoleeni seksuaalisesti ylivirittyneitä miehiä toinen toisensa jälkeen? Itse olen kuitenkin mielestäni aika tavis seksuaalisuuden saralla. Avoin, kokeilunhaluinen joo kyllä, mutta ei mua paneta päivittäin. Voin elää kuukauden ihan tyytyväisenä ilman seksiä vaikka toki nautinkin jos sitä on tarjolla säännöllisesti. Vakituisessa parisuhteessa ja avioliitossa eläessä tilanne toimi, koska oltiin miehen kanssa suurimmanosan aikaa yhtä aktiivisia ja nautittiin pitkistä pelehtelyistä. Olen rekisteröinyt 'ongelman' vasta nyt kun olen niinsanotusti vapailla markkinoilla ja tapaillut muutamia miehiä. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehet ovat varattuja ja muuten ilmeisen tyytyväisiä parisuhteeseensa (no luulisin, jos kerta siinä pysyttelevät) mutta kaipaavat aktiivisempaa seksisuhdetta.

Minulle tilanne on ollut hetken kestävissä jutuissa ihan fine, sillä en ole itsekään kaivannut mitään vakavampaa. Tavallaan nämä varatut miehet on turvallisempia, heillä on aina se oma nainen jonka luokse palata kun minä kyllästyn niihin. Yksineläjistä tulee liian helposti rasittavia riippakiviä, joiden tunteita väistämättä loukkaa kun ei enään haluakaan tavata. Toisaalta näissä suhteissa en koskaan anna itseni edes ihastua, sillä tiedän siten vain satuttavani itseäni vaikka tuskin tämä tunteiden liikakontrollointikaan on pidemmänpäälle hyväksi.

Kaikki miehet ei vissiin kuitenkaan ajattele seksiä jatkuvalla syötöllä, mä vaan onnistun järjestelmällisesti sivuuttamaan heidät. Ehkä ne on niitä tylsiä, joiden kanssa ei juttukaan luista tai jotka eivät kestä mun jatkuvaa puhetulvaa, sekoilua ja ajoittaista ylienergisyyttä. Tai ehkä mä viestin jo olemuksellani jotain, mikä karkottaa heidät kauas mun luota, jotain mitä en itsekään hiffaa.. Niin tai näin, oon taas onnistunut sotkeutumaan mieheen, jonka kanssa yli puolet ajasta keskustellaan seksistä. Vitsaillen, pilaillen ja välillä ihan vakavastikin. Tämä viimeinen löytö on hämmentävä, ehkä siksi että olemme tunteneet jo vuosia ja ehkä siksi että hän on poikkeuksellisesti vapaa ja lapseton. Aika täydellinen saalis siis....no aika näyttä.