Roolimallina omat vanhemmat?

Kotona ei juurikaan puhuttu rakkaudesta, läheisyydestä, seksuaalisuudesta, naiseudesta tai miehisyydestä. Itseasiassa muistikuvani lapsuuden kodin keskusteluista ovat aika käytännönläheisiä, syvällisyystasoltaan tyyliä mitä kaupasta täytyy ostaa? Lisäksi jatkuvia vanhempieni välisiä kiistoja, joita pakenin omaan mielikuvitusmaailmaani. Fyysisesti olen kyllä saanut haleja ja luvan kaivautua syliin tai kainaloon aina kun siltä on tuntunut.

Mutsi ja faija eivät ole koskaan olleet julkisesti kovinkaan läheisesti. En muista olenko koskaan nähnyt heitä kulkemassa käsikädessä, itseasiassa en muista olenko koskaan nähnyt heidän edes suutelevan. Seksielämää kyllä on ollut, suhteellisen monipuolistakin käsittääkseni. Kokemukseni ja käsitykseni perustuvat toki vain öisiin vakoiluihini makuuhuoneen oven takana, sekä niihin lelu- ja leffakätköihin joita kaivelin uteliaana kersana. Valokuvausta rakastava faijani on myös kuvannut mutsia aika paljon. Itseasiassa ne on todella hyviä kuvia, mutta lapsen silmissä ne alastonkuvat omasta äidistä olivat vain hämmentäviä.

Aika pienestä asti tiesin, että itse haluan elämältä ja parisuhteelta jotain muuta. En tyytyisi vain elämään 'toimivassa suhteessa' vaan haluan ja tarvitsen kaikkea; rakkautta, läheisyyttä, intohimoa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Pitkään luulin olevani liian vaativa, kun maailmasta ei tuntunut löytyvän ketään vaatimuksiani täyttävää. Oli ehkä hyvä kasvaa joitain vuosia, etsiä rauhassa ja tarkentaa omia elämänkäsityksiään ja haaveitaan. Sitä kautta oppi huomaamaan, että välillä on hyväkin olla vaativa. Kyllä niitä vaatimukseni täyttäviäkin löytyy.

Vanhemmat eivät siis monessakaan suhteessa ole toimineet suoranaisena rolimallinani, mutta käänteisesti ajatellen kyllä. Nyt ei saa käsittää väärin. Arvostan ja rakastan molempia vanhempiani todella paljon. En moiti heitä mistään ja he ovat olleet minulla parhaat mahdolliset kasvattajat. On kuitenkin eriasia kasvaa vanhempien elämästä oppien, kuin sitä kopioden.

Lapsuuden kokeiluja

Asuin kerrostalolähiössä ja pihapiirissä oli muutamia samanikäsiä, osa vuoden pari vanhempia tai nuorempia. Kaikki kaveerattiin keskenämme, käytiin toistemme luona synttäreillä ja leikkimässä, pelailtiin yhdessä pihapelejä ym. mitä nyt lähiölapset touhuaa. Eli leikittiin  hippaa pimeässä kellarissa, vetelehdittiin kerhotilassa ja kiipeiltiin huoltotikkaita kerrostalon katolle silläkin uhalla, että aina tuli joku talkkari tai aikuinen riehumaan ja saarnaamaan. Niistä kokemuksista se yhteishenki syntyi.

Jokaiseen pihakaveriin oli kuitenkin erityinen, omanlaisensa suhde. Sellaisia juttuja, jotka pysyi meidän välillä ja joita ei kerrottu muille. Oikeastaan pelottavaa, miten alle kouluikäinen kykenee sellaiseen salamyhkäisyyteen ja kieroiluun, mitä jo silloin harrastimme. Nykyään musta ei enään siihen olisi. Siellä oli tarhakaveri, jonka kanssa leikittiin, oltiin yökylässä, kehitettiin tarinoita. Siellä oli niitä kavereita, joille ei kerrottu kaikkia salaisuuksia.

Sitten sellä oli bestfriend, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Vietin aikaa heillä ja hän meillä. Olin jopa viikon lomareissuilla sen perheen kanssa ja meistä tuli aika läheisiä. Kaksi tyttöä, ehkä viisi tai kuusi kun alettiin enemmän juttelemaan siitä mitä aikuiset tekee. Leikittiin tosi usein kotia ja kotileikkiinhän kuuluu asettua aikuisten rooliin. Ottaa mallia omista vanhemmista tai siitä millaisia kuvitteli heidän olevan. Kun mennään sänkyyn ollaan yhdessä. Silleen. Se oli lapsen silmin niin outoa ja kiehtovaa ettei niihin leikkeihin kyllästynyt koskaan. Kosketeltiin ja kuviteltiin jotain. Eihän sen ikäinen oikeestaan osannut kiihottua mutta se oli jännittävää, sillä se piti tehdä vanhemmilta salaa. Niinhän vanhemmatkin koitti tehdä sen salaa meiltä. Aina yöllä ja niin että laittoivat oven kiinni. Siellä suljetun oven takana oli hyvä istua kuuntelemassa ja kummastelemassa..

Oli toinenkin kaveri jonka kanssa leikittiin kotia. Mun eka poikaystävä Pee, jonka kanssa oltiin saman ikäisiä. Pee asui naapurirapussa, sillä oli parvisänky niiden vanhempien makuuhuoneessa, joten se tiesi miten pitää toimia. Oltiin viisi-kuusi vuotiaita, ennen koulua tämä oli kuitenkin, sillä Pee muutti pois eskarivuoden aikana. Peen äiti oli lähes aina kotona, mikä teki asiasta vielä jännempää. Meillä oli kasapäin selityksiä sille. mitä me leikitään siellä parvella peiton alla, tai miksei meillä ole vaatteita. Lopulta ne ei mennyt enään läpi vaan Pee joutui kotiarestiin enkä mä saanut mennä enään sinne leikkimään. Yhä edelleen epäilen, että ne muutti pois siksi, että Peen äidin mielestä olin huonoa seuraa.

Me kuviteltiin tietävämme niin paljon, mutta todellisuudessa ymmärrys seksuaalisuudesta oli tasolla; miehellä on pippeli ja sen pitää työntää se naisen pimppiin ja se on kivaa. Ehkä Peen äidin asiaan puuttumisen jälkeen pinnalle alkoi nousta ne tunteet siitä että se olikin väärin. Että niin ei kuulukaan toimia ja että se on jotenkin likaista. Samalla mietin miksi mun vanhemmat tekee sitä ja onko niissäkin joku vika.. Mulla ei itseasiassa ole mitään muistikuvia kertoiko Peen äiti mun vanhemmille, ainakaan en muista että ne olisi koskaan millään tavoin puuttunut mun seksuaalisuuten - ennenkuin teini-iässä. Siitä lisää myöhemmin.

Jostain se kai sai alkunsa

Muistikuvat lapsuudesta on pätkittäisiä sykäyksiä sieltä täältä, voi olla että sekoitan aikajärjestyksen mielessäni enkä siksi aiokaan kertoa elämäntarinaani kronologisesti ja vuosi vuodelta. Ketään ei kiinnostaisi eikä kukaan jaksaisi sitä lukea. Enkä pystyisi pysymään faktoissa vaan sitä olisi pakko värittää jollain mielenkiintoisemmalla. Tarkoitus on kirjoittamisen kautta käydä läpi ja kummastella tätä naiseutumisen hidasta, väliin vaikeaa, mutta loppupelissä kovin kiehtovaa prosessia. Joka on nyt kestänyt yli kolmekymmentä vuotta ja tulee toivottavasti jatkumaan vielä samanmatkaa.

En tiedä koska tajusin olevani tyttö. Varmaan aika pienenä, kyllähän jo vauvoille leperrellään nätti tyttö, kiltti tyttö, tuhma tyttö -juttuja. Olin ainoa lapsi kun synnyin joten kotona ei ollut vertauskuvaa muista kuin äidistä ja isästä. Sen muistan että ainakin jo kolmen neljän vanhana tiesin heidän olevan erilaisia. Tiesin olevani tyttö vaikka halusin olla poika. Halusin olla poika itseasiassa aika kauan, sanotaan nyt henkiseen aikuistumiseen saakka. Jotenkin sisäisesti kadehdin sitä maskuliinisuutta, atleettista lihaksistoa ja vapaamman oloista elämää. Naiseus tuntui liian rooliin asettavalta ja kahlitsevalta. Ehkä se osittain olikin sitä, elin lapsuuteni 70- 80-luvuilla eikä tasa-arvokeskustelut olleet läheskään nykyisessä mittakaavassaan.

Siispä kapinoin, omalla tavallani. Lopetin balettitunnit äidiltä salaa, sillä inhosin balettiopettajan kritisointia notkoselkäistä kroppaani ja yliliikkuvia niveliäni kohtaan. Olin jatkuvasti tunneilla vain löysä makaroni tai keitetty spagetti. Salaa kuitenkin haaveilin huippuballeriinan elämästä. Kieltäydyin jo ala-asteella pukeutumasta mekkoihin tai hameisiin, kuljin leviksen 501ssä ja isoissa huppareissa, niinkuin siihen aikaan kuului. Minusta tuli tallityttö, viihdyin eläinten seurassa ja olen ihan kohtuu hyvä ratsastaja. Tallilla tutustuin kuitenkin myös vanhempiin tyttöihin, aloin polttamaan ja käymään viikonloppuisin ulkona.

Itseäni muutaman vuoden vanhemmilla oli toki takana seurustelusuhteita tai poikakavereita. Tunsin itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi, kun kukaan poika ei tykännyt musta. Kai ne kiinnostui niistä jotka jaksoi laittautua ja leperrellä, minä elin aikalailla omassa maailmassani silloin kun en ollut hevosten seurassa. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, ettenkö olisi ollut kiinnostunut -päinvastoin. Lapsuudesta taisi vain jäädä muutama trauma, joiden takia pelkäsin näyttää seksuaalisuuttani. Aluksi tunsin itseni rumaksi tai tekeväni väärin, jos edes osoitan kiinnostusta, pelkäsin olevani jotenkin yliseksuaalinen. Eka kerta käytännössä kuitenkin tipautti mun taivaista suoraan pohjamutiin, kun tajusin etten oikeesti tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä ja menin ihan puihin. Mutta siitä lisää kohta.