Muistikuvat lapsuudesta on pätkittäisiä sykäyksiä sieltä täältä, voi olla että sekoitan aikajärjestyksen mielessäni enkä siksi aiokaan kertoa elämäntarinaani kronologisesti ja vuosi vuodelta. Ketään ei kiinnostaisi eikä kukaan jaksaisi sitä lukea. Enkä pystyisi pysymään faktoissa vaan sitä olisi pakko värittää jollain mielenkiintoisemmalla. Tarkoitus on kirjoittamisen kautta käydä läpi ja kummastella tätä naiseutumisen hidasta, väliin vaikeaa, mutta loppupelissä kovin kiehtovaa prosessia. Joka on nyt kestänyt yli kolmekymmentä vuotta ja tulee toivottavasti jatkumaan vielä samanmatkaa.
En tiedä koska tajusin olevani tyttö. Varmaan aika pienenä, kyllähän jo vauvoille leperrellään nätti tyttö, kiltti tyttö, tuhma tyttö -juttuja. Olin ainoa lapsi kun synnyin joten kotona ei ollut vertauskuvaa muista kuin äidistä ja isästä. Sen muistan että ainakin jo kolmen neljän vanhana tiesin heidän olevan erilaisia. Tiesin olevani tyttö vaikka halusin olla poika. Halusin olla poika itseasiassa aika kauan, sanotaan nyt henkiseen aikuistumiseen saakka. Jotenkin sisäisesti kadehdin sitä maskuliinisuutta, atleettista lihaksistoa ja vapaamman oloista elämää. Naiseus tuntui liian rooliin asettavalta ja kahlitsevalta. Ehkä se osittain olikin sitä, elin lapsuuteni 70- 80-luvuilla eikä tasa-arvokeskustelut olleet läheskään nykyisessä mittakaavassaan.
Siispä kapinoin, omalla tavallani. Lopetin balettitunnit äidiltä salaa, sillä inhosin balettiopettajan kritisointia notkoselkäistä kroppaani ja yliliikkuvia niveliäni kohtaan. Olin jatkuvasti tunneilla vain löysä makaroni tai keitetty spagetti. Salaa kuitenkin haaveilin huippuballeriinan elämästä. Kieltäydyin jo ala-asteella pukeutumasta mekkoihin tai hameisiin, kuljin leviksen 501ssä ja isoissa huppareissa, niinkuin siihen aikaan kuului. Minusta tuli tallityttö, viihdyin eläinten seurassa ja olen ihan kohtuu hyvä ratsastaja. Tallilla tutustuin kuitenkin myös vanhempiin tyttöihin, aloin polttamaan ja käymään viikonloppuisin ulkona.
Itseäni muutaman vuoden vanhemmilla oli toki takana seurustelusuhteita tai poikakavereita. Tunsin itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi, kun kukaan poika ei tykännyt musta. Kai ne kiinnostui niistä jotka jaksoi laittautua ja leperrellä, minä elin aikalailla omassa maailmassani silloin kun en ollut hevosten seurassa. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, ettenkö olisi ollut kiinnostunut -päinvastoin. Lapsuudesta taisi vain jäädä muutama trauma, joiden takia pelkäsin näyttää seksuaalisuuttani. Aluksi tunsin itseni rumaksi tai tekeväni väärin, jos edes osoitan kiinnostusta, pelkäsin olevani jotenkin yliseksuaalinen. Eka kerta käytännössä kuitenkin tipautti mun taivaista suoraan pohjamutiin, kun tajusin etten oikeesti tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä ja menin ihan puihin. Mutta siitä lisää kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti