Avauduin, naiseuduin, seksualisoiduin ja itsevarmuuteni pääsi kukoistamaan, muutenkin kuin sängyssä. Se vei hetken aikaa, että tutustuimme ja luotimme toisiimme, mutta se oli kyllä täysin sen (lyhyehkön) odottamisen arvoista. Tunne että olet haluttu, rakastettu ja arvostettu juuri sellaisena kuin olet. Sinulta ei odoteta yhtään enempää, kuin mihin tiedät pystyväsi. Tunne kun saat antaa ja rakastaa ja arvostaa toista täysin rinnoin koko kehollasi ja näet sen onnen ei vain silmistä vaan koko olemuksesta. Se on onnea ja rakkautta.
Eikä se rakkaus kuihtunut mihinkään, vaikka mieheni sairastumisen myötä hänen seksuaaliset halunsa katosivatkin lähes kokonaan. Toki se vaivasi minua ajoittain todella voimakkaasti ja käänsin asian itseäni kohtaan. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun en olekaan enään haluttava. Otin asian esille ehkä turhankin usein saadakseni varmistuksen siitä etten ole muuttunut tai minuun ei ole kyllästytty. Keskustelin asiasta sekä oman terapeuttini että mieheni lääkärin kanssa ja ymmärsin kyllä asian. Olin kärsivällinen, sillä luotinhan loppuun saakka parempaan tulevaisuuten, paranemiseen ja yhteiseen loppuelämään.
Hääpäivä oli onnellinen vaikka molemmat stressasimmekin sitä enemmän kuin mitään elämässämme. Hääyö ei kuitenkaan vastannut ihan kaikki odotuksiani, olimme niin väsyneitä ja no, humalassa, että nukahdimme aika pian sänkyyn päästyämme. Oikeastaan se oli täysin ymmärrettävää kaiken sen jännityksen ja pitkän päivän päätteeksi. Ensimmäiset epävarmuuden tunteet alkoivat häämatkalla, jona aikana olimme enemmän erillään kuin koskaan kotona. Kaikelle löytyi selitykset; miestä jännitti kaikki vieras ja sitten hän niksautti selkänsä ollen puolirampa läheskoko viikon. Siitä se kuitenkin lähti, sairastaminen, jota emme silloin vielä osanneet tulkita, saati sitten hakeutua ajoissa hoitoon.
Kotona tilanne jatkui normaaliintapaan, mutta vähentyneenä seksuaalisuutena. Tuli automaattinen fiilis, että tätäkö se avioelämä todella on?! Pitääkö lukuisat vitsit papinaamenesta seksintappajana todella paikkansa?! Siltä se tuntui, tosin ne harvat kerrat joita meillä oli olivat kyllä yhtä täydellisiä, ihania ja kiihkeitä kuin aiemminkin. Se helpotti huoltani, mutta jätti kuitenkin jälkensä. Seksuaalisuuteni vetäytyi johonkin piiloon, kun jatkuvasti jouduin sitä sinne työntämään täyttymättömien halujen tieltä. Helpompi elää kokonaan ilman kuin haluten saamatta täyttymystä.
Kokonaistilanne kaikessa julmuudessaan ja epäreiluudessaan vaikutti kuitenkin todella voimakkaasti. Mieheni kuoli ja vei ison osan minusta mennessään. Siltä se tuntui ainakin pitkään. Kunnes huomasin itse edelleen eläväni ja elämän ympärillä jatkuvan. Nyt tunne on kääntynyt enemmän siihen suuntaan, että kuollessaan hän jätti ison osan itsestään minulle. Minuun. En edelleenkän tiedä onko maailmassa vain yksi ainoa oikea meille jokaiselle. Pitääkö minun tyytyä johonkin lähes yhtähyvään vai voiko olla niin, että se oikea odottaa minua vielä jossain?! Vai löytyisikö täältä miljardien ihmisten täyttämältä pallolta useampi oikea kumppani meille jokaiselle?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti